Neljän vuoden jälkeen

Kirjoitin 26.6.2015 tänne viimeisimmän blogipostaukseni. Ilokseni voin kertoa, että olen noista päivistä viisastunut ja aikuistunut paljon. Harmikseni voin todeta, että joissakin elämän alueilla sitä on menty takapakkia ja kovaa. 

Blogipostauksessa vuoden 2015 alussa kerroin, kuinka elämä ilman krapulaa ja morkkista on ihanaa. Kerroin, kuinka suurin syy alkoholin käytön lopettamiseeni oli se, kuinka se alkoholi vaan yksinkertaisesti otti enemmän kuin antoi. Ajatukseni asiasta eivät sinänsä ole muuttuneet mitenkään, mutta kyllä se nyt on niin mennyt viimeisen parin vuoden aikana, että minä annan silloin tällöin rahaa baarin kassaan ja alkoholi ottaa silloin viimeisetkin serotoniinin rippeet kehostani. Ehkä juuri siksi palasin juuri nyt takaisin tänne vanhojen tekstieni pariin, että pohdin jatkuvasti sitä kuka olin ennen, kuka olen nyt.

Vuonna 2015 olin viisas kaikessa siinä, mitä tuli alkoholin käyttöön. Oikeastaan niin viisas, että ihan hävettää myöntää miten asiat ovat muuttuneet neljässä vuodessa. Hävettää oikeastaan jopa niin paljon, että ajattelin vielä ottaa itse opikseni tuosta blogikirjoituksesta. Serotoniinitasot ovat palautuneet sitten viimeisten illanistujaisten (onneksi näitä on nykyään harvoin), mutta pyörittelen silti yhä mielessäni samoja ajatuksia kuin tuon kyseisen postauksen kirjoittamisen ajankohtana. Mutta sitähän se elämä todellisuudessa on - virheitä, epätäydellisyyttä ja väistämättömiä vastoinkäymisiä. Haluaisi mennä kaikessa aina eteenpäin, mutta toisinaan kompuroi pari askelta harhapoluille.

Nyt, vuonna 2019 olen kuitenkin jotain sellaista, mistä vuonna 2015 olisin voinut vain haaveilla. Täydellisyyteen ja jopa parhaimpaan versioon itsestäni on vielä pitkä matka, mutta vuosi vuodelta olen tullut enemmän omaksi itsekseni. Kaikki ne virheet ja vastoinkäymiset, jotka olen itse tehnyt tai jotka mun polulleni on asetettu, ovat tuoneet mut lähemmäksi sitä ihmistä, joka mut alunperinkin tarkoitettiin olemaan. Lapsena rakastin piirtää, laulaa ja esiintyä, mutta parikymppisenä olin unohtanut tämän kaiken. Oikeastaan olin unohtanut kaiken niin hyvin, että lopulta viimeisestäkin piirroksesta tai laulusta oli kulunut jossain kohtaa jo vuosia. Esiintymishalukin muuttui lopulta esiintymiskammoksi ja lopulta liityin tähän joukkoon, joka pelkää julkista puhumista enemmän kuin kuolemaa. 

Vielä muutama vuosi sitten yritin olla se ihminen, joka kuulostaa ja näyttää hyvältä. Halusin olla se ihminen, josta kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Halusin olla se ihminen, jolla on täydellinen koti ja parisuhde. Halusin niin kovasti olla se ihminen, joka suoriutuu elämästä kympin paperit taskussa, joka menestyy kaikessa mihin ryhtyy ja valloittaa maailmaa seuratessaan unelmiaan. Kaiken tämän jälkeen kuitenkin unohdin mitä ne unelmat olivat. Unohdin sen, mitä mä olin oikeasti juuri silloin niinä hetkinä, kun keskityin siihen mitä kaikkea halusin olla.

Tämä ei ole nyt valitettavasti onnellinen lopputarina tälle kaikelle itsensä etsimiselle, sillä todellisuudessa mulla ei ole mitään helvetin hajua siitä, millainen olisi täysin autenttinen versio itsestäni. Se varmaan tulee esille parhaiten juuri niinä hetkinä, kun olen yksin kotona omassa rauhassa, tai niiden yhden käden sormilla laskettavien ihmisten seurassa, jotka olen onnekseni pitänyt tai saanut osaksi elämääni tässä viime vuosien aikana. Mä olen kuitenkin pieni askel kerrallaan palannut takaisin niiden asioiden pariin, joista todella nautin. Nykyään mä piirrän ja saatan uppoutua moneksi tunniksi viilaamaan pieniä yksityiskohtia kadottaen täysin ajantajun. Oon rehellisempi itselleni siitä, millaisia asioita haluan ja arvostan parisuhteessa. En enää pahota mieltäni samalla tavalla kuin ennen, jos joku nyt ei syystä tai toisesta pidäkään musta ihmisenä. Ennen kaikkea hyväksyn sen, että oon keskeneräinen ja mokaileva ihminen. Oon tehnyt monta virhettä ja toistanutkin pari. En vieläkään osaa vastata kysymykseen ''Mikä susta tulee isona?''. Mutta hei, se on ihan fine. 

Mä en todella tiedä vielä mitä kaikkea tuun tänne blogiin kirjoittelemaan ja milloin. Silti musta tuntuu, että mulla olis vielä paljonkin sanottavaa monestakin eri aiheesta. Tää on yksi niistä asioista mistä oon aina tykännyt, ja joka tuntuu juuri tässä hetkessä hyvältä. Elämää ei voi käsikirjoittaa, mutta onneks sitä voi sentään pohdiskella blogissa aina välillä!

ps. Jos pitäisi vastata kysymykseen ''Millainen sä olet ihmisenä?'' vastaisin, että sellainen joka päättää ihan sattumalta aloittaa vanhan blogin elvyttämisen juuri silloin, kun olis yks kandi kirjoitettavana :)

- Enni

Saako somessa vituttaa?

Mitäs jos mä kertoisin sulle, että se selfie joka keräsi tykkäyksiä yli 200 mun Instagramissa olikin vain yksi niistä tuhannesta jonka mä otin? Jos mä kertoisin, että sen täydellisesti asetellun caesar-salaatin jälkeen vedin kotona iltapalaksi purkin Ben&Jerry's:iä? Jos mä kertoisin, että vaikka blogiin on ilmestynyt aikojen saatossa ties mitä kuvia ihanista vaatteista ja kosmetiikkaostoksista niin pääosin mun kauppareissuilta lähtee mukaan esimerkiksi vessapaperia tai tampooneja?

Mä en vaan voinut nyt jättää tätä aihetta tohon yhteen postaukseen ja sen kommenttikenttään, vaan halusin avata tätä vielä vähän enemmän. Nykyään some oikeen tulvii onnellisuutta ja tuntuu, että jokaisella on #happy #perfect #day tai vähintääkin #good #feeling. Juuh, ehkä eilen oli se kuuluisa #fun #friday #with #friends, mutta tänään onkin #vittumitäpaskaa #netflixiäkokopäiväyöpuvussa. Hastag #vittumitäpaskaa tuskin saavuttaisi kuitenkaan yhtä suuren suosion kuin nämä edellämainitut sanat, jotka taltioivat koko somen idean. Jos joku päivä pääsee omaa kotisohvaa pidemmälle, pitää se heti ikuistaa muiden nähtäväksi. Onhan minullakin elämä. Ihmisen pitää jatkuvasti todistella sekä itselleen että muille olevansa onnellinen. Sitähän kaikki täällä maan päällä haluaa, onnellisuutta. Ja sitä, mikä on ihmisten silmissä tavoiteltavaa ja haluttua, pitää haalia yltäkyllin ja vähän enemmänkin. Eihän se millään riitä, että on kaikessa minimalistisuudessaan onnellinen vaan pitäähän siitä kertoa myös kaikille mahdollisille kanssaeläjille. Tietääpähän naapurikin sitten, että mulla on tänään oikeen #palkkapäivä ja #mahtavafiilis.

#starbucks #tykkäyksiäsatelee #maistuihanperuskahvilta

Eihän tässä herää kuin muutama kysymys siitä, mikä on nykypäivänä mediaseksikästä ja mikä ei. Saako täällä nykypäivän somessa enää juoda kahvinsa euron kirpparimukista? Onkohan se kaikille ihan ok jos lisää kolme kuvaa peräkkäin itsestään sama paita päällä? Onkohan se synti, jos ehtiikin haukata siitä Arnold's:in donitsista puolet ennen kuin taltioi hetken omaan feediinsä? #yummy #donut

Some on avannut täysin uuden ulottuvuuden elämän merkityksen mittaamiselle. Uusi sääntö on: sun elämässä ei ole voinut tapahtua mitään merkittävää, sillä viimeinen Facebookin tilapäivitys on viime talvelta. Tuskin oot elämäsi rakkauttakaan löytänyt, sillä parisuhdestatus on edelleen tyhjänä. Et oo varmaan vieläkään käynyt autokoulua hyväksytysti loppuun, sillä mistään ''INSSI LÄPI EKALLA!!!!!!'' -päivityksistä ei ole tietoakaan. Oot varmaan epäonnistuja elämässäsi, sillä sun ruokakuvat ei ole koskaan kauniisti aseteltuja. Filtterikin sulla on aina ihan väärä. Oot todennäköisesti lihonut 10 kiloa sitten viime näkemästä, sillä sun profiilikuva on kaikkialla kahden vuoden takainen. Rahaakaan sulla tuskin on, sillä mitään merkkilaukkuja tai -vaatteita ei ole sun päivän asuissasi näkynyt. Voi että, onhan se kurjaa. Mutta hei, pistäppä parit #lifeisgood ja #beautifulday -tagit esille niin saat säkin vähän arvostusta. Ettei ihmiset vaan ala epäillä sun elämän olevan surkeeta.

#selfie

Fitness-buumin rantautuessa Suomeen, jokainen vähäänkään itseään kunnioittava ihminen alkoi olla #salilekasalilvika. Enää ei saanut syödä aamupalaksi ruisleipää juustolla ja kinkulla vaan päivän ensimmäinen ateria koostui lähinnä täysjyväpuurosta, mieluiten luomuna. Kahvi oli edelleen ihan ookoo, mutta kaakaota kermavaahdolla sai juoda mieluiten vain joulun alla. Erityisen hyväksyttävää siitä teki silloin se, jos sen nautti pörröiset aamutohvelit jalassa samalla kun selaili uusinta Cosmopolitania. Muuten tuollaiset kaloripommit oli ehdoton nounou. Vanhat ja rumat vesipullot piti heivata roskakoriin ja tilalle saapui kunnon ammatti-instagrammaaja-fitnesstytyn sheikkerit täynnä ties mitä heraa ja kuraa. Auta armias jos olitkin #salilvikakotoneka. Eipähän siitä silloin kukaan sanallakaan hiiskunut.

Saako somessa siis ihmistä vituttaa? Ei saa. Mutta niin kauan kun naapurin Tuure luulee mun elämän olevan yhtä caramel lattea, Sinkkuelämää-maratoonia, leffailtaa murun kanssa ja ihania iltoja parhaalla tyttöporukalla, niin mua ei haittaa. Elämä somessa on nyt ja tulee aina olemaan #ihanaa. Onneksi kukaan ei saa koskaan tietää musta mitään sellaista, mitä en itse nettiin laita. Esimerkiksi tänään ajattelin syödä niin hemmetisti karkkia ja hengailla kotivaatteissa tukka nutturalla. Melkeinpä myös jopa #vituttaa huominen aamu neljän herätys töihin lauantaina. Mut enpä mä näistä ajatellut kenellekään kertoa. Paitsi nyt tänne. Ja näin kupla on puhjennut.


#friday #happyme

Olisinpa valmistunut Siwan kassalle

''Ahkera, reipas ja tunnollinen.'' Ai sinäkin?

Turkuun muuttaminen, työpaikan saaminen ja välivuoden viettäminen töitä tehden. Se oli minun suunnitelmani lukion jälkeiselle ajalle.  Elämässä ei kuitenkaan kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. En olisi koskaan uskonut, että työpaikan saaminen voi olla näin vaikeaa. Viiden kuukauden työttömyyden jälkeen, noin 100 hakemusta lähettäneenä, kymmeniin paikkoihin soittaneena ja kaksi työnhakua edistävää kurssia vapaaehtoisesti käyneenä voin vaan todeta: olisinpa valmistunut lukiosta sinne Siwan kuuluisalle kassalle.

 Työstressi. Hoitamattomat tehtävät, pitkät työpäivät, lähestyvä deadline ja inhottavat työkaverit. Kova työnteko ja hektinen ilmapiiri voivat saada stressilevelit kohoamaan pilviin ja mielen masentumaan. Pahimmassa tapauksessa itsensä voi ajaa jopa työuupumukseen asti. Minulla ei ole työstressiä. Minulla ei ole myöskään työuupumusta. Minulla on helvetillinen työttömyysuupumus.

19-vuotias työtön ei biletä keskiviikot, perjantait ja lauantait. Hän ei nauti siitä, että saa joka päivä herätä vaikka kolmelta päivällä ja ainoana aktiviteettina katsoa Netflixiä yömyöhään asti. Hän ei tee niitä asioita, joista sinä haaveilet lomalla tekeväsi. Hän etsii töitä. Elämäni vaikein, stressaavin ja puuduttavin työ on ehdottomasti ollut täysipäiväinen työnhakeminen. Työttömänä oleminen tuntuu siltä, että et ole samalla viivalla kuin muut. Et kuulu mihinkään ryhmään, etkä ole millään tavalla hyödyllinen yhteiskunnalle. Päivät kuluvat parhaimmassa tapauksessa työkkärin järjestämillä kursseilla ja huonoimmassa tapauksessa sängyn pohjalla, kun syitä nousta ylös on se pyöreät 0.

Erityisen vaikeaa minun kohdallani on ollut se, että olen riippuvainen muista. Maksan vuokrani ja ruokani tuilla, enkä itse töitä tekemällä. Tuntuu väärältä saada rahaa siitä, että on työtön. Tuntuu väärältä, että minä saan enemmän rahaa Netflixin katselusta ja mol.fi:n selaamisesta, kuin esimerkiksi joka päivä työelämää lähestyvät opiskelijat. Mielestäni on kuitenkin upeaa, että Suomessa pystyy elättämään itsensä vaikeinakin aikoina. Vaikka kotona kaivaisi vain nenäänsä, tilille tupsahtaa sen verran rahaa, että pärjääminen on taattu. En silti ymmärrä, kuinka joku haluaa vapaaehtoisesti olla työtön. Miten kenenkään ihmisen ylpeys voi kestää sitä, että jättäytyy tahallaan pois työelämästä yhteiskunnan elätettäväksi? Kuinka hullu täytyy olla, että valitsee kotona olemisen työnteon sijasta? Työttömän ''loma'' muuttuu ahdistavaksi arjeksi, josta ei edes viikonloppuisin pääse pakoon.

Siwan kassalla on hienoja tyyppejä. He ovat niitä, jotka ovat onnistuneet näinä vaikeinakin aikoina saamaan itselleen työpaikan ja näin siis pystyvät itse elättämään itsensä ilman muiden avustusta. He ovat niitä, jotka valittiin haastatteluun mahdollisesti monen sadan hakijan joukosta. He ovat niitä, jotka vakuuttivat työnantajalle olevansa hyviä tyyppejä. Paljon parempia kuin ne, jotka ovat vain ''ahkeria, reippaita ja tunnollisia''. He ovat niitä, jotka saivat jalkansa oven väliin ja kerryttävät kullanarvoista työkokemusta päivittäin. He ovat oikeastaan todella onnekkaita.

Seuraavan kerran kun heität hyvän läpän siitä, kuinka lukiosta valmistuu Siwan kassalle, niin muista tämä: Siwan kassa on nykypäivänä ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin työpaikka. Siwan kassalle ei pääse kuka tahansa. Sinne minä olen jo 5 kuukauden ajan yrittänyt päästä taskussani E:n paperit ja motivoitunut asenne. Työttömyysprosentti ei valehtele, Siwan kassallekin on tunkua. Älä siis aliarvioi työtä ja sen merkitystä elämään. Muutama kymmenen vuotta sitten riitti, että oli hyvä tyyppi. Nykyään hyvillä papereilla tai vuosien työkokemuksellakaan ei voi luvata työllistymistä. Ole kiitollinen, jos herätyskellosi soi joka aamu klo 6:00, joudut oikein raahautumaan työpaikallesi ja saat kokea sitä pelättyä työstressiä. Kaikki eivät saa.

-----

Tuli sellanen fiilis, että haluan kirjoittaa tänne blogiin nyt kolmannenkin tälläisen vähän henkilökohtaisemman postauksen ja tällä kertaa aiheena työttömyys. Viimeksi kun kirjoitin aiheesta niin kommenttiboksi suorastaan räjähti ja sain tosi tosi paljon vertaistukea ja tuli heti paljon parempi olo. Tänään ja eilen on ollut vähän mieli maassa tästä työttömyydestä, mutta onneksi kevät on tuloillaan. Kurssilla oon edelleen ja pian pitäis aloittaa mahdollisesti työharjoittelu, mikäli löydän sopivan paikan :) Onneksi pian on kevät ja pääsykokeet ja kaikkea! Sitten voin todeta, että välivuodesta selvittiin ja että tulevia haasteita kohti mennään vahvempana kuin koskaan! Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville, ei oo helppoo mut kaikesta oppii ja hyviä asioita osaa arvostaa enemmän kun on hetken kulkenut sumussa :)