Olisinpa valmistunut Siwan kassalle

''Ahkera, reipas ja tunnollinen.'' Ai sinäkin?

Turkuun muuttaminen, työpaikan saaminen ja välivuoden viettäminen töitä tehden. Se oli minun suunnitelmani lukion jälkeiselle ajalle.  Elämässä ei kuitenkaan kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. En olisi koskaan uskonut, että työpaikan saaminen voi olla näin vaikeaa. Viiden kuukauden työttömyyden jälkeen, noin 100 hakemusta lähettäneenä, kymmeniin paikkoihin soittaneena ja kaksi työnhakua edistävää kurssia vapaaehtoisesti käyneenä voin vaan todeta: olisinpa valmistunut lukiosta sinne Siwan kuuluisalle kassalle.

 Työstressi. Hoitamattomat tehtävät, pitkät työpäivät, lähestyvä deadline ja inhottavat työkaverit. Kova työnteko ja hektinen ilmapiiri voivat saada stressilevelit kohoamaan pilviin ja mielen masentumaan. Pahimmassa tapauksessa itsensä voi ajaa jopa työuupumukseen asti. Minulla ei ole työstressiä. Minulla ei ole myöskään työuupumusta. Minulla on helvetillinen työttömyysuupumus.

19-vuotias työtön ei biletä keskiviikot, perjantait ja lauantait. Hän ei nauti siitä, että saa joka päivä herätä vaikka kolmelta päivällä ja ainoana aktiviteettina katsoa Netflixiä yömyöhään asti. Hän ei tee niitä asioita, joista sinä haaveilet lomalla tekeväsi. Hän etsii töitä. Elämäni vaikein, stressaavin ja puuduttavin työ on ehdottomasti ollut täysipäiväinen työnhakeminen. Työttömänä oleminen tuntuu siltä, että et ole samalla viivalla kuin muut. Et kuulu mihinkään ryhmään, etkä ole millään tavalla hyödyllinen yhteiskunnalle. Päivät kuluvat parhaimmassa tapauksessa työkkärin järjestämillä kursseilla ja huonoimmassa tapauksessa sängyn pohjalla, kun syitä nousta ylös on se pyöreät 0.

Erityisen vaikeaa minun kohdallani on ollut se, että olen riippuvainen muista. Maksan vuokrani ja ruokani tuilla, enkä itse töitä tekemällä. Tuntuu väärältä saada rahaa siitä, että on työtön. Tuntuu väärältä, että minä saan enemmän rahaa Netflixin katselusta ja mol.fi:n selaamisesta, kuin esimerkiksi joka päivä työelämää lähestyvät opiskelijat. Mielestäni on kuitenkin upeaa, että Suomessa pystyy elättämään itsensä vaikeinakin aikoina. Vaikka kotona kaivaisi vain nenäänsä, tilille tupsahtaa sen verran rahaa, että pärjääminen on taattu. En silti ymmärrä, kuinka joku haluaa vapaaehtoisesti olla työtön. Miten kenenkään ihmisen ylpeys voi kestää sitä, että jättäytyy tahallaan pois työelämästä yhteiskunnan elätettäväksi? Kuinka hullu täytyy olla, että valitsee kotona olemisen työnteon sijasta? Työttömän ''loma'' muuttuu ahdistavaksi arjeksi, josta ei edes viikonloppuisin pääse pakoon.

Siwan kassalla on hienoja tyyppejä. He ovat niitä, jotka ovat onnistuneet näinä vaikeinakin aikoina saamaan itselleen työpaikan ja näin siis pystyvät itse elättämään itsensä ilman muiden avustusta. He ovat niitä, jotka valittiin haastatteluun mahdollisesti monen sadan hakijan joukosta. He ovat niitä, jotka vakuuttivat työnantajalle olevansa hyviä tyyppejä. Paljon parempia kuin ne, jotka ovat vain ''ahkeria, reippaita ja tunnollisia''. He ovat niitä, jotka saivat jalkansa oven väliin ja kerryttävät kullanarvoista työkokemusta päivittäin. He ovat oikeastaan todella onnekkaita.

Seuraavan kerran kun heität hyvän läpän siitä, kuinka lukiosta valmistuu Siwan kassalle, niin muista tämä: Siwan kassa on nykypäivänä ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin työpaikka. Siwan kassalle ei pääse kuka tahansa. Sinne minä olen jo 5 kuukauden ajan yrittänyt päästä taskussani E:n paperit ja motivoitunut asenne. Työttömyysprosentti ei valehtele, Siwan kassallekin on tunkua. Älä siis aliarvioi työtä ja sen merkitystä elämään. Muutama kymmenen vuotta sitten riitti, että oli hyvä tyyppi. Nykyään hyvillä papereilla tai vuosien työkokemuksellakaan ei voi luvata työllistymistä. Ole kiitollinen, jos herätyskellosi soi joka aamu klo 6:00, joudut oikein raahautumaan työpaikallesi ja saat kokea sitä pelättyä työstressiä. Kaikki eivät saa.

-----

Tuli sellanen fiilis, että haluan kirjoittaa tänne blogiin nyt kolmannenkin tälläisen vähän henkilökohtaisemman postauksen ja tällä kertaa aiheena työttömyys. Viimeksi kun kirjoitin aiheesta niin kommenttiboksi suorastaan räjähti ja sain tosi tosi paljon vertaistukea ja tuli heti paljon parempi olo. Tänään ja eilen on ollut vähän mieli maassa tästä työttömyydestä, mutta onneksi kevät on tuloillaan. Kurssilla oon edelleen ja pian pitäis aloittaa mahdollisesti työharjoittelu, mikäli löydän sopivan paikan :) Onneksi pian on kevät ja pääsykokeet ja kaikkea! Sitten voin todeta, että välivuodesta selvittiin ja että tulevia haasteita kohti mennään vahvempana kuin koskaan! Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville, ei oo helppoo mut kaikesta oppii ja hyviä asioita osaa arvostaa enemmän kun on hetken kulkenut sumussa :)

Elämä ilman krapulaa ja morkkista

Muistan erään keskustelun silloisen parhaan kaverini ja muutaman muun tutun kanssa, jonka kävimme noin 14-vuotiaina kodin lähellä olevassa puistossa. Eräs kaveripoika kysyi, että ollaanko me koskaan maistettu alkoholia. Mä vastasin: ''En ole enkä koskaan aiokaan! Ehkä sitten kun oon 18 voin yhden juoda mutta todennäköisesti oon absolutisti koko elämäni.'' 

15-vuotiaana tilanne oli toinen. Mun silloinen parasystävä kertoi saaneensa luvan juoda yhden siiderin kotonaan. Mäkin halusin kokeilla. Ensin se oli hauskaa, siistiä ja jännittävää. Kännissä oli hassu olla ja olo oli mahtava. Nykyään pelkkä ajatuskin kännissä olemisesta ahdistaa. 

Vappu, juhannus, uusi vuosi, synttärit, venetsialaiset, koulu päättyy, koulu alkaa, loma alkaa, loma päättyy, pikkujoulut, viikonloppu.. Kyllä suomalainen keksii syyn juoda. Mä olen myös itse kuulunut niihin ihmisiin, jotka avaa korkin (lähes) jokaisen turhankin juhlapäivän kohdalla. Ikinä koskaan alkoholi ei ollut mulle ongelma. Nykyään asiaa pohdittuani, mun juominen oli kuitenkin aina humalanhakuista. Join juomia joista en pitänyt pahan olon ehdollakin, jotta saan olla kännissä ja pitää hauskaa ystävien kanssa. Tequilaa kaadettiin baarissa kurkusta alas, vaikka onhan se nyt ihan sietämättömän hirveän makuista. Mutta kun halvalla sai vähän lisää hauskaa oloa. Vaikka olen aina juonut suhteellisen harvoin, sillon kun vedin niin vedin kunnolla.

Humalassa olen erittäin sosiaalinen, äänekäs, iloinen, nauravainen, rakastan kaikkea ja kaikkia, hellyydenkipeä ja avoin. Krapulassa olen epäsosiaalinen, surullinen, ahdistunut, masentunut ja itseinhoinen. Humalainen mieli ei kuitenkaan ole todellisuutta, krapulainen on. Vaikka jokin idea tai ajatus tuntuisi 12 kaljan (minun tapauksessani neljän siiderin) jälkeen mahtavalta, selvinpäin asia saattaa olla päinvastainen. Miksi tarvita rohkaisuryyppyjä tehdäkseen jotain, mitä todella haluaa tehdä? Kännissä tekee sen, mitä selvinpäin ei uskalla. Kännissä tekee myös sen, mitä selvinpäin ei halua.

Suurin syy alkoholin käytön lopettamiseeni on se, kuinka juominen vaikuttaa henkiseen hyvinvointiini. Vaikka ilta olisi kuinka onnistunut, ihana ja muistaisin pienimmätkin yksityiskohdat, minä morkkistelen. Morkkistelen vaikka siihen ei olisi pienintäkään aihetta. Saatan inhota itseäni seuraavan viikon siksi, että en ole 100% varma mistä keskustelin puolitutun kanssa baarin vessassa. Morkkistelen sitä, että on pienikin mahdollisuus, että käyttäydyin eri tavalla kuin selvinpäin. Morkkistelen sitä, etten ollut minä. Mua ahdistaa ajatus etten voi koskaan olla täysin varma siitä, millainen ihminen minä olen ollut edellisenä iltana.

Kyllä mä yhä nauraen muistelen niitä reissuja kun on kännisen mielen voimin tehty kaikkea todella päätöntä ja typerää. Pidetty hauskaa ja annettu mennä. Välillä herätty oksennuksen keskeltä ja toisinaan taas itketty vessassa varttitunnin verran entisten poikaystävien perään. Välillä tanssittu aamuun asti ja toisinaan sammuttu jo kello 9. Olihan se hauskaa, mutta luojan kiitos ne ajat on nyt ohi. Vähensin juomista radikaalisti vuoden 2014 alussa ja lopetin kokonaan 2014 syksyllä. Se oli elämäni paras päätös.

Ehdottomasti kamalin näky maailmassa on nuori nainen minimekossa, korkokengissä ja täydessä tällingissä. Asusteenaan kahden promillen humala. Tyylikkäätkin naiset muuttuvat vastenmielisiksi otettuaan muutaman (kymmenen) liikaa, jolloin puhe sammaltaa, katse harhailee ja pelkkä seisominenkin muuttuu haastavaksi tehtäväksi. Been there done that. Sitä saa sitten taas hävetä itseään ja käytöstään seuraaviin bileisiin asti, jolloin tulee uudet morkkikset vanhojen tilalle.

Olen onnellinen siitä, että tajusin jo nyt lopettaa juomisen, enkä vasta 20 vuoden päästä. Sosiaalinen paine on kova, sillä kaikki muut ystävistäni juovat. Kuitenkin, vaikka tässä maailmassa joka ikinen ihminen olisi kännissä, minä olisin yksin oman olotilani kanssa. Monesti ne, jotka eivät juo muuttuvat helposti muiden silmissä tylsimyksiksi. Omaa känniä ja iloista mielialaa tehostaa muut känniset ja iloiset ihmiset. Juominen on ryhmälaji, eikä sitä ole kivaa pelata yksin. Ilta on onnistunut jos kaikki ovat yhtä kännissä ja näin samalla tasolla.

Tämän illan jälkeen muistan morkkistelleeni jopa tätä kuvaa.

Elämä ilman krapulaa ja morkkista on ihanaa. Saatan yhä nolata itseni, mutta teen sen täysin tietoisesti. Kaverin ei enää tarvitse kertoa minulle totuuksia edellisestä illasta, sillä muistan sen itsekin. Minun ei tarvitse viettää jokaisen juhlapyhän seuraavaa päivää sängyssä valittaen pahaa oloani. Valitsin päihteettömän elämän silläkin ehdolla, että muutun täksi ''tylsimykseksi'', jolle ei enää satele bilekutsuja.

Toivottavasti tämä päivä ei mennyt krapulan kourissa vaan vuosi alkoi pirteästi ja iloisesti niin kuin minulla! Ja jos eilen tuli juotua alkoholia taas liikaa, niin muista; koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa. Jos juominen ei tunnu hyvältä, älä juo. Jos juominen tuntuu hyvältä, niin juo. Mutta kohtuudella.

Pirtsakkaa ja ennen kaikkea raitista uutta vuotta 2015 vielä kerran :)!